On muka ollu koko ajan ihan kamalan kiire ja hirveesti ajateltavaa, ettei tänne oo ehtiny päivitellä mitään. Lupasin kyllä kummitädille, että alan olla vähän ahkerampi tämän blogin suhteen :) jaaritellaanpa tässä nyt aluksi tylsät kuulumiset: kirjotukset meniki ihan loistavasti ( unohtakaa se en-osaa-mitään-angsti täällä :D ), vielä muutama päivä Suomen kamaralla ja Espanja kutsuu, koeviikko alko ja elämä on ihan huisin hauskaa.
OIkeestaan mä halusin tulla kirjottamaan tänne yhdestä toisesta asiasta, joka on viime päivinä mietityttäny. Nytte on ollu tuo angolalaispojan karkotus aikalailla esillä nii mediassa ja facebookissakin. ( Antonion tukiryhmän löytää osoitteesta: https://www.facebook.com/#!/antonionpuolesta
tykätkää, jos ette oo vielä tykänny!!!)
Tulee kamalan surullinen fiilis, kun kuulee tuollaista, sillä aika hyvässä muistissa on viime syksyinen, jolloin oli vähän samankaltainen tilanne lähipiirissä. Se juttu onneks päätty hirveen onnellisesti, ja toivon ihan hirveen paljon, että tämäkin juttu päättyis yhtä onnellisesti, ja Antonio sais tulla takas Suomeen. EI oo lainkaan ihmisoikeuksien ja sun muiden hienojen periaatteiden, joita Suomessa muka noudatetaan, mukaista, että ihminen voidaan tuosta vaan viiä pois maahan, joka on kaikkee muuta kuin turvallinen.
Tämmösissä tilanteissa vain tuntee ittensä vaan niin hirveen pieneksi ja avuttomaksi. On vaikee ymmärtää, miks tämän on pitäny mennä näin, eikä Antonio voinu jäädä ystävien luokse Suomeen. Ei jaksa ymmärtää, miks elämä on näin hirveen epäreilua!!! Meillä suomalaisilla on onnellinen tilanne, ko saadaan asua turvallisessa maassa ilman sotaa ja pelkoa. Suurella osalla ihmisillä tämmöstä mahdollisuutta ei oo, siksikin pitäis opetella olemaan kiitollisia. Ja auttaa niitä, joilla ei oo asiat yhtä hyvin kuin meillä.
Itte oon saanu tutustua ihmiseen, jotka on joutunu kokemaan elämässä hirveen surullisia ja vaikeita asioita, ja joka tulee aivan erilaisesta kulttuurista ja taustoista kuin minä. Tämmönen on opettanu mulle ainakin nöyryyttä ja sitä, ettei enää pidä kaikkea ihan itsestäänselvyytenä. Oon oppinu olemaan kiitollinen, jo ihan siitäkin, että mulla on rakas perhe, ystäviä, ruokaa ja mahdollisuus käydä koulua. Vaikka eihän tuo kiitollisuus aina onnistu. Liian usein huomaa, että valitan ihan turhasta ja ihan merkityksettömät asiat nousee liian tärkeiksi. Mutta näitä on hyvä pysähtyä välillä miettimään.
Joku on sanonu hirveen viisaasti, että " vaarallisinta ei oo ihmisten pahuus, vaan väliinpitämättömyys". Ei oo hyvä juttu sulkea silmiä kaikelta siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Mulle välillä iskee sellanen maailmanpelastusvimma, että äippä muistuttelee, ettei kukaan voi yksin maailmaa pelastaa. Eilen uhkailin, että lähen isona rauhanturvaajaksi, mutta iskä meinas, ettei musta ikinä ois siihen hommaan. Oon liian empaattinen. :D
Mutta tämmösiä ajatuksia päässä liikku. Hirveen sekavasti kirjotettu, mutta menköön :D Nyt kaikki vaan siihen facebookryhmään ja pidetään sen verran meteliä, että saadaan Antonio Suomeen takas!!!
Niimpä.
VastaaPoista