surua ja kiitollisuutta

Eilen oltiin Ylivieskassa isopapan hautajaisissa. Ihanan lämmin tilaisuus, ja jotenki tuntu niin oikeelta olla siellä. Oli kaunis keväinen päivä: aurinko paistoi ja lämmitti, ja linnut sirkutti iloisesti. Ylivieskan kirkko on vielä Kalajoen (?) rannalla, ei ehkä elävämpää ja kauniimpaa paikkaa voi kirkolla olla.

Vaikka suru oli siinä koko ajan läsnä, tuntu vahvasti, että elämä jatkuu. Kuolema on vain osa elämää, vaikka sen kohtaaminen on aina yhtä vaikeaa. Ehkä mitä isommaksi tulee, sitä vaikeempi sitä on hyväksyä. Meijän ukki pääsi taivaaseen pari päivää ennen mun 8 vuotissynttäreitä. Vaikka olin sillon ihan hirveen pieni, se suru tuntu jotenkin hirveen musertavalta. Sillon tuntu, etten voi koskaan olla onnellinen, nyt kun pappa on kuollut. Mutta vähitellen se suru vaan lakkaa, ja tilalle jää kauniit ja rakkaat muistot. :)

Siellä kirkossa soitettiin alkumusiikkina se vanha taalainmaan koraali. En hirveen montaa tahtia voinu kuunnella ennen ku alko ihan hirveesti itkettää. Mä oon niin herkkä, että jos nään että joku itkee, nii muaki alkaa itkettää.
Ihan lopuksi sotaveteraanikuoro laulo sen Veteraanin iltahuudon, ja arkkua lähettiin kantamaan pois. Kyllä itketti niiden veteraanien voimakas laulu, vanhoja valkosia päitä, mutta silti laulo niin kauniisti ja voimakkaasti! <3

Pappa oli kerran ihana, kun se halus välttämättä tulla mun rippijuhliin ja sano sitte: "Piähän kiirettä Reetta, että pääsen sitten sun lakkiaisiin." Pappalle me kaikki lastenlastenlapsetkin oltiin tärkeitä. :´)

"Rannalle himmeän lahden
Aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
Taakka jo laskettu on.

Taattoa muista sä silloin,
Askel jo uupunut on,
Lapset ja lastemme lapset,
Teidän nyt vuoronne on.

Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
Muistakaa, heille kallis ol' maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
Himmetä ei muistot koskaan saa!

Hymni soi holvissa hiljaa,
Tummana kaipuuta soi.
Aika on korjannut viljaa,
Sarka jo kynnetty on.



Ammoin me marssimme kahden,
Tulta löi taivas ja maa.
Rannoilta Äänisen lahden,
Kelle nyt kertoa saa?

Laineissa Laatokan mahti,
Kahlita kenkään ei voi.
Veljet sen rantoja vahti,
Konsa on koittava koi.

Ylväänä Karjalan heimo
Tuskaansa kantanut on.
Maa-äiti suojaansa sulkee,
Vartija poissa jo on. "


Kuvat: Mamme