paniikista

Heippa!



Kuva lainattu täältä

 Mä oon miettiny kauan, että voinko jakaa teidän kans yhen vähän vaikeamman jutun. Ensin ajattelin, etten halua siitä kirjottaa, mutta pikku hiljaa mulle on tullut semmonen olo, et haluun käsitellä sen asian ihan kunnolla. Tämä ei oo sitten mikään yritys hakea huomiota ja sääliä, vaan ajattelin kirjoittaa tämän siks, että toivon siitä olevan apua, jos joku on ollut samanlaisessa tilanteessa kuin minä :)

  Mulle elämä ei aina oo näyttäytyny valoisana, vaan muutamaan viime vuoteen on mahtunu paljon sellaisia hetkiä, jotka on enemmän saanu niitä harmaita sävyjä. "Sairastuin" loppusyksystä paniikkihäiriöön, ja vasta sillon tajusin, et oon ollu masentunu jo pitemmän aikaa.  Tällä hetkellä kaikki on hyvin, ja vaikein aika selätetty. Oon saanu apua, ja olo on niin paljon parempi kuin ennen :)  Oon tällä hetkellä aika kiitollinenkin siitä, et mulle tuli tuo paniikkihäiriö. Sen myötä oon tajunnu niin paljon uutta ittestäni ja ymmärtäny hoitaa itteni kuntoon. Eli oikeesti tosi hyvä juttu, et mun kohdalle tuli tämä! :) Jokaisesta asiasta pitäis aina kaivaa se myönteinenkin puoli... Joskus kun oli paha olla ja ahisti, aattelin, et tästä ei ainakaan enää huonommaks voi asiat mennä, ettei tää ainakaan tästä paskemmaksi muutu. Suunta on vaan ylöspäin! Uskokaa vaan, se ajatus vähä piristi :D

  Olin mä jo pitkään miettiny, et miks oon aina nii hirveen väsyny ja alakuloinen, mut olin jotenki aatellu, et se on semmosta ohimenevää. Mä oon ihan hirveen huono puhumaan omista tunteista, enkä oikeestaan kertonu siitä pahasta olosta kenellekään. En uskaltanut, enkä tienny, miten siitä vois puhua. Enkä mä halunnu huolestuttaa ketään, en halunnu aiheuttaa perheelle tai kavereille huolta. Pidin kaiken mieltä painavan sisälläni, ja sitten ne asiat vaan kasvoi kasvamistaan, kun niitä ei kenellekään kertonut. Mä olin vaan niin tyhmä, etten hakenu ajoissa apua, vaan oma kroppa alko sitte noitten paniikkikohtausten avulla kertomaan mulle, että nyt mulla ei kaikki oo ihan kunnossa.

   Ekan paniikkikohtauksen sain sopivasti ennen enkun kirjotuksia. Olin yön päivystyksessä, käväsin kotona nukkumassa pari tuntia ja menin kirjotuksiin. Sen jälkeen niitä kohtauksia on tullu aina silloin tällöin, välillä lievempiä, välillä vähän rajumpia. Paniikkikohtauksessahan ei oo kyse mistään vakavasta, vaikka se näyttääki aika kamalalta ja pelottavalta. Se on vaan elimistön pelkoreaktio, ei sen kummallisempaa. Vaikka eihä se mikään mukava tunne oo: tuntuu, et kuolee kohta, pelkää jotain mitä itte ei edes ymmärrä ja tuntuu, että tukehtuu. Sen kohtauksen aikana alan hengittää kauheen nopeasti, sillä tuntuu, et ei vaan saa henkeä. Sit ku on vähän aikaa hengittäny pinnallisesti ja nopeasti, alan hyperventiloimaan eli jalat ja kädet alkaa "kouristelemaan". Kohtaus mennee sillä ohi, et hengittellee paperipussiin ja yrittää vaan rauhottua. Aina se ei onnistu kovin nopeesti ja helposti, vaan kohtaus saattaa venyä aika pitkäksikki, ja joskus oon tarttenu karskien ambulanssimiehien apua :D

    Sitä pahaa oloa, joka joskus vyöryy päälle, on aika vaikeeta kuvailla muille. Se ahistus on niin mustaa, että joskus oon aatellut, etten jaksa enää yhtään. Mutta silti aina tuli eteen hyviä päiviä, ja jaksoi uskoo siihen, et kyllä mä selviin sittenkin. Että kyllä eteen tulee vielä sellaisia aikoja, jolloin ei ahista, vaan oon iloinen. Se aika on nyt tosi lähellä  :) Ja lääkärin sanat mulle " kyllä sä selviät tästä, aivan varmasti" piristi tosi paljon. Vähitellen alkoi tuntua, ettei tämä ookkaan niin hirvee juttu. Asiat vois olla niin paljon huonomminkin. Aloin miettiä paljon asioita ja käsittelemään niitä. Puhumaan ja kirjoittamaan. Joskus selailin vanhoja päiväkirjoja, ja olin jo pari vuotta sitten kirjottanut, että " mä kyllä tappelen tätä pahaa oloa vastaan vaikka kynsin ja hampain, enkä aio antaa periksi". Liikkuminen auttoi tosi paljon, ja auttaa vieläkin. Huomasin, että mun ympärillä on äärimmäisen vahva tukiverkko, ja on paljon ihmisiä, jotka toivoo, että mulla on hyvä olla ja asiat kunnossa.

  Aluksi mua pelotti kertoa paniikkihäiriöstä kenellekään. Pelkäsin, et muut alkaa pitää mua jonain hulluna. Kerroin mun läheisimmille ystäville, ja ne otti mun jutun kyllä hirveen ihanasti vastaan. Ei ne mua hulluna pitäny, vaan oli tukena ja auttoi :) Oon niin onnellinen että mulla on sellasia ystäviä, että voin sanoo niille, jos jossain tulee huono olo, ja tiiän että se kohtaus on tulossa. Eikä ne siitä pelästy, on vaan rauhallisia ja auttaa. Voin puhua niiden kanssa mun olosta, ja ne kuuntelee. Oon hirveen kiitollinen kaikista mulle annetuista ystävistä<3
Mun paniikkihäiriö on saanu aikaan sen, että mun välit äitiin ja isään on parantunu aivan hirveesti. On hirveen tärkeä juttu, et vanhemmat on sellaisia ihmisiä, joille voi kertoa, jos on paha olo. Ja ne rakastaa mua niin paljon, että haluaa auttaa :) Meistä on tullut nyt tosi läheisiä, ja oon siitä onnellinen. Tiiän, että voin jokaisessa elämäntilanteessa soittaa äitille tai isälle, ja ne on valmiita auttamaan. Oon niille niin kiitollinen, että sitten jos ne joskus viettää vanhoja päiviään vanhainkodissa, ramppaan niitten luona vaikka joka päivä. En jätä niitä vanhoina yksin, vaan sillon on mun vuoro pitää huolta ja auttaa :)

Tämän ahistuksen ja paniikin myötä oon opetellu puhumaan ja olemaan kiltti itelleni. Ennen väsytin itteeni ihan turhaan tekemällä hirveesti töitä ja lupautumalla töihin, vaikka väsytti ja oli huono olo. Joskus viikot meni siinä, että olin arkiviikon koulussa ja viikonloput töissä. Vaadin itteltäni liikaa, enkä ollu koskaan tyytyväinen itteeni. Välillä menin suoraan koulusta töihin ja illalla olin niin poikki, että lysähin vaan sänkyyn. Mun työ oli aika raskasta, henkisesti ja fyysisesti. Paras päätös pitkään aikaan oli se, että soitin työnantajalle ja selitin mun tilanteen. Sovittiin, että soittelen sitten itte työvuorojen perään kunhan jaksan. :)
  Haluaisin vaan sanoa kaikille, että puhukaa jos teillä on paha olo. Hakekaa apua, älkääkä ikinä jääkö miettimään vaikeita asioita yksin. Teillä on ympärillä ihmisiä, jotka välittää teistä niin paljon, että haluaa auttaa. Mua on helpottanu myös se, ettei masennus ja ahistus oo mitään outoja asiota. Yllättävän monella ihmisellä on samanlaisia kokemuksia kun mulla. Me ei olla yksin minkään asian kanssa. Mua on auttanut myös se, että oon yrittäny keskittyä kaikkeen hyvään, mitä mun elämässä on. Oon huomannu, et oon sittenkin aika onnellinen ja mun elämässä on paljon hyviä asioita. Mulla on ihana perhe ja ihanat vanhemmat, tärkeitä ystäviä, pärjään koulussa, mulla on mahollisuus tehä töitä..... Oikeesti niitä hyviä asioita löytyy yllättävän paljon, vaikka tuntuiskin, että elämä on yhtä paskaa.

Ikinä ei saa antaa periksi, vaan pittää löytää ittestään tahtoa ja rohkeutta. Mä en aio luovuttaa. Tiiän, ettei ahituksesta ja paniikista yhtäkkiä parannu, vaan se vaatii paljon omaa tahtoa ja uskoa. Sitä mulla löytyy tällä hetkellä, ja nyt asiat alkaa olla parempaan suuntaan. Tiiän, että tämä tulee varmaan vaikuttamaan muhun koko loppuelämän ajan, mutta tämäkin on vaan osa elämää. Niitä elämän vähän vaikeempia asioita, joita tulee kyllä jokaiselle eteen. Tällä hetkellä mulla on luottavainen ja onnellinen olo. Elämä hymyilee, ja luotan siihen, että mun asiat järjestyy sitten ajallaan. Kaikella on tarkoitus, myös niillä vaikeimmilla asioilla! :)

 Tulipa tästä pitkä sepustus, toivottavasti jaksoitte lukea loppuun asti! :) Nyt mun pitäis istuttaa itteni kirjojen ääreen...