joskus kaikki vielä muuttuu

  Heippa. :)

KUVA TÄÄLTÄ

    Joskus musta tuntuu, että oon vähän niinku laiva, joka yrittää seilata eteenpäin myrskyävällä merellä eikä näe rannalla loistavaa majakkaa. Välillä tuntuu, et aallot käy liian suuriksi, ettei eteenpäin pääse, vaikka kuinka yrittää. Matka tyssää kareille, ja kestää aikansa, että pääsee taas uudestaan matkaan.

  Mutta sellaista kai elämä on: ajelehtimista, pysähtymistä ja sitten taas jatkamista.

   Psyykkinen kipu satuttaa paljon enemmän ku fyysinen kipu. Se sisäinen tuska on nii voimakasta, ettei sitä kukaan toinen, joka ei oo masennusta kokenu, voi ymmärtää. Mä kestäisin kipua paljon paremmin, mutta tuota onttoa kipua, mikä sydämessä välillä asuu, ei jaksais.
  Viime päivät on ollu aika vaikeita, ja oon oikeesti saanu vakuutella ittelleni että kyllä tää tästä. Tällä kaikella, mitä just nyt oon käymässä läpi, on jokin tarkoitus. Tarkoitus, jota en vielä ymmärrä, mutta jonka joskus tuun varmasti ymmärtämään. Tämmönen tie on mulle annettu, se on käytävä läpi vaikka tekis mieli heittää hanskat tiskiin ja sanoa sille masennukselle, " okei, sä voitit, mä luovutan."

  Mutta kun luovuttaa ei saa, ei saa vaikka kuinka tekis mieli. Masennus on siinä pelottava sairaus, että aina sitä vastaan ei vaan jaksa tapella. Se yrittää lamannuttaa ihmisen, kuiskia korvaan, ettei millään oo enää väliä. Se yrittää uskotella, ettei elämässä oo enää mitään järkeä, koko elämä on vaan turhaa, pelkkää kärsimystä se on, ja pahaa oloa. Tuskaa ja kipua.

  Ei se elämä oikeasti oo sellasta. Se on ihanaa, iloista, aurinkoista ja onnellista. Kaikki se, mitä elämä meille tarjoaa, on otettava vastaan, mutta se vaatii rohkeutta. Ja luottamusta.
Joskus mua ärsytti, kun kaveri vaan hoki, että "kaikki mennee just niin ku on tarkoitettu, luotetaan siihen", mutta nyt mä oon ymmärtänyt, miten viisas ajatus tuo on. Ei ihmisen tartte huolehtia, loppujen lopuksi mitään ei tapahdu ilman tarkotusta. Kyllä meistä huolta pidetään. Sillon, kun on surullinen olo, mä muistutan itteeni siitä, miten onnellinen oon, ku oon uskomassa. Että mulla ei oo mitään hätää, kun kerta mulla on sydämessä se tärkein asia, usko. Se on mulle hirmu tärkeää, ja antaa voimaa, lohdutusta.

   Joskus mä oon vihanen ittelleni siitä, että tunnen tämmöstä surua ja kipua. Eihän mulla oo mitään syytä olla surullinen, mulla on kaikkea mitä ihminen elämässä tarttee. Perhe, ystäviä, rakkautta ja välittämistä. Multa ei puutu mitään. Jos oon surullinen, oon töykeä niille ihmisille, jotka välittää musta. Sanon ilkeesti niille, joita eniten rakastan, enkä anna niiden auttaa mua. Mä haluun kestää tämän yksin, vaikka tiiän, että suruja jakamalla omat kuormat kevenee. Mä en vaan halua, että joku, joka on mulle tärkee, joutuu kärsimään mun takia. Ehkä se vetäytyminen ja torjuminen on vaan mun yritys osoittaa, että mä välitän. Välitän jostakin niin paljon, etten halua antaa sille palasta minusta.

   Tästä postauksesta ei kyllä ollu tarkotus tulla tämmönen, näin henkilökohtainen ja arka. Mutta nuo sanat vaan jotenki tuli ulos musta, ilman, että niitä tartti etsiä tai miettiä... Jos mä oon oikein surullinen, helpottaa että kirjotan omia ajatuksia ylös, jaan ne ehkä jonkun toisen kanssa. Kirjoittaminen on mulle niin paljon helpompaa kuin puhuminen.
Ja oonhan mä ennenki teille siitä mun paniikista kertonu, joten ei tää mikään salaisuus oo. Masennus on semmone asia, josta pitäis puhua paljon avoimemmin, ilman pelkoa siitä, että joku pitää hulluna tai tuomitsee.

  Mä oon varma siitä, että tämä mun olo alkaa pikkuhiljaa helpottamaan, että mun polusta tulee kohta paljon keveämpi kulkea. Mä tiedän, että joskus myöhemmin mä voin olla onnellinenkin siitä, että mä oon kokenu tämän kaiken. Ehkä tämä masennus ja paniikki on mulle annettu siks, että mä kasvan ihmisenä ja opin näkemään elämää eri tavalla. Ei tää oo mulle mikään rangaistus, vaan yks elämänvaihe joka täytyy elää läpi. Tää on mulle matka, oppitunti ja eräänlainen siunauskin. Mä tiedän, että kun mä oon selvinny tästä, oon entistä vahvempi ihminen ja näen maailman paljon kauniinpana ja valoisampana kuin ennen. :)  Ehkä mä sitten oon oppinu puhumaan omista tunteista ja päästämään ihmisiä lähelle. Ja jos joskus mä päädyn auttamaan työkseni ihmisiä, jotka voi huonosti, tiiän miltä sydämessä asuva kipu tuntuu. Ja ehkä mä ymmärrän sitten niitä ihmisiä paremmin, osaan auttaa ja tukea.
  
   Että tämmöstä mielen päällä tänään. Huomenna on jo fiilis paljon paljon parempi, ja ylihuomenna vielä parempi! :)