sivistyssanojen mestari

Morjesta ja mukavaa pääsiäistä kaikille! Muistakaa mässäillä pääsiäismunia ja iloita kasvavasta rairuohosta ja niistä rumista keltaisista tiimaritipuista :D



Kuvan napsaissut Mamppe


 

    Oon yrittäny ainaki tänään keskittyä pääsykokeisiin pänttäämiseen, ja oon oppinu viimeisen kolmen tunnin aikana enemmän sivistyssanoja ku koko elämäni aikana :D Mä vihaan sitä, että yksinkertasille asioille keskitään karseen vaikeet nimet, ja että mahollisimman yksinkertainen asia esitetään monimutkaisesti ja vaikeesti. Oon kahlannu tämän illan artikkelia aiheesta " psykoterapeuttinen muutosprosessi- yksilöitymistä vai minähahmoja?" ja luntannu varmaan joka toisen sanan merkityksen sanakirjasta. Ainaski opin pienen pohdinnan jälkeen mitä tarkoittaa obsessiivis-kompulsiivinen tyyppi ja dialoginen self-malli. Ja siinä sivussa menetin hermot ties kuinka monta kertaa d: täältä tullaan yliopisto, en sittenkään taida olla ihan niin nero ku luulin, haha :D Oikeesti nuo artikkelit on ihan mielenkiintoisia, mutta suurimmaksi osaks paskaa jargonia jota tavallisen ( tai tavallista yksinkertaisemman) ihmisen on vähä vaikee ymmärtää.

   Mä sain vihdoin ja viimein haettua kouluun, mut oon muutaman päivän miettiny, että mikä mua oikeesti kiinnostaa. Hain yliopistoon lukemaan psykologiaa, valtio-oppia, politiikkatieteitä ja erityispedakogiikkaa, ja nyt pitäis päättää mihin mä oikeesti haluan ja mihin pääsykokeisiin panostan. Tällä hetkellä kiinnostaa kaikkein eniten tuo psyka ja valtio-oppi, mutta saas nährä mite ajatukset muuttuu kevään edetessä :D  Ei oikeesti voi vielä tietää mitä haluaa!!! Mä vihaan tehä isoja päätöksiä, voisin antaa sen tehtävän jollekki muulle...

  

Jos ei päässä vielä viiraa tarpeeks, tuijota tätä muutama minuutti nii johan alkaa viirata..

    Tehtiin tänään Pampsen kanssa porukoille hyvvää ruokaa. Lopputulos: pari kakomisyökkäysreaktiota nirsoissa pikkuipanoissa ja muutama täpötäys maha. Listalla oli tänään sulatejuusto-paprika-täytteisiä kanapihvejä ja pastaa, passion-ananas-appelsiinirahkaa ja salaattia kera suolapähkinöiden ja fetajuuston. Mut tunnetaan aivan surkeena kokkina, joka ei saa keittiössä muuta aikaan ku palaneenkäryä. Oon mä vähän edistyny, oon viime aikoina pyöräyttäny omin pikku kätöisin ihan syötäväksi kelpaavaakin. Ehkä musta vielä tulee jotain, joku mastercheffi.

  Muuten tällä rintamalla ei paljon tuule. Onhan se mukavaa, kun ei tartte aamusin kouluun herätä, mut samalla olo on kyllä vähä tyhjä :D Mulle ei sovi semmonen, ettei oo paljonkaan tekemistä, sillon ehin ajatella ja miettiä asioita ihan liikaa. Ja liika ajattelu ahistaa, ehkä ajatteleminen ei vaan sovi mulle :D  Ja nyt on koko ajan ihan hirveen väsyny, unta riittäis vuorokauden ympäri, jos ei ittiään potkis päivällä ylös. Ehkä mää vähän piristyn sen jälkeen ku pääsen aurinkoon, enää kymmenen päivää nii meitsi on lojumassa paahtavan auringon alla ( tai hyvällä mäihällä trooppisessa myrskyssä tai vesisateessa.)




    

vapaus!!!

Iltoja!

By: Mamppe

  Mä en oikein vieläkään osaa uskoo sitä, että mun ei tartte enää ikinä istua maha möyryten ja käsi kuoliossa siellä kylmässä liikkasalissa ja yrittää pitää ylioppilaslautakunta tyytyväisenä. Ei enää ikinä!!! Mä olin nii väsyny ku palautin sen kokeen, etten jaksanu vielä oikein riemuita. Äippä ehotti, että heittäisin muutaman kuperkeikan, mut ei mulla ollu voimii siihe :D ( en oo koskaan oppinu tekemään kuperkeikkaa.)

  Mutta tänään fiilis on jo erittäin hyvä!! :) Oon ihan mielissään jo siitä, että mulla on aikaa vihdoin ja viimein lojua sohvan nurkassa ja lukee jotain hyvää kirjaa. Mä tykkään lukee kirjoja ja pidän yksistään kempeleen kirjastoa pystyssä mun kirjastosakoilla. Taas ne ilkimykset laitto mun kirjastokortille estot: mulla on nii paljo sakkoja et en saa lainata!!! Mut ku tilillä on 50 senttiä nii eipä niitä laskuja kovin maksella :D Mä saan kohta kaikki kiukkuiset kirjastotädit ja sedät mun kimppuun. Pitää käydä anelemassa armoa...

By: Mamppe

   Onneks kevät ei kuitenkaan oo ihan täynnä tekemättömyyttä. Ens kuussa lennetään sinne aurinkoon, ja sen jälkeen mun pitäis vähä aikaa lojua leikkauspöydällä ja kertoo vitsejä sille mun ihanalle lääkärille :P Mä aattelin mennä sen kans naimisiin, se on nii hauska etten varmasti heti kyllästyis siihen. Nojoojoo, ei oikeesti. Jos mä kosin sitä siellä leikkauspöydällä sen veitsi saattaa vahingossa lipsahtaa ja sit huomaan etten omista ennää vasenta jalkaa :D

 Niiin, ja onhan mulla keväällä ne pääsykokeet, eli lukemista riittää tällekin keväälle. Pitää yrittää vakuutta yliopisto siitä et musta tulis maailman paras psykologi jos ne päästäis nyt mut vaan sisälle sinne kouluun. Pitää keksiä jokin konsti vakuttaa ne kurpat siellä, tilastotiede ei tosiaankaan oo mun vahvinta alaa eli oikeesti tarttettais suurenpuoleinen ihme et pääsisin yliopistoon sisään. Alhaalta on hyvä ponnistaa...

   Ainoo huono puoli täs nyt on, että ku kaikki ressi pääsee purkautumaan, mun aivot on täynnä räkää ja kurkku hiekkapaperia. Tuun aina sairaaksi sillon ku oon saanu kaiken pakollisen tehtyä, aika jännää! Mutta hyvä näin, parempi nyt sairastella kunnolla, että on sit täydessä terässä reissussa. Meillä on perheen päät kaikki sairaana, iskä kökötti sohvan nurkassa toppatakki päällä ko sitä vähän paleli, ja mua niin säälitti se reppana :D Äippä on ihan hermona ku se on niii sairas ettei jaksais ees siivota ( mikä tragedia, maailma nyt varmasti romahtaa. o_O). Mut silti kaikki pitää tehä, miks mä en oo nui energinen ku äippä? :D

 
 

  

niiin monta syytä

 Moro!

   Mä oon sivistämässä koneella itteeni enkun yota varten. Ei yhtään ressaa, eväät on selvillä ( ehdottomasti kannattaa käyttää kaikki aika sanojen pänttäämisen sijaan eväiden suunnitteluun...) ja nyt vaan toivon, et mulla ois pikkasen parempi arvaustuuri ku viime kerralla :D Mä en oikeesti mitään muuta oota kuin ens viikon perjantaita ja sitä tunnetta, kun on palauttanu VIIMEISEN yokokeen ja kaikki on ohi. Kirjoitusten jälkeen varmaan otan pari päivää iisisti ja sit kipitän hankkii pääsykoekirjat. Sit huhtikuussa  lennän viikoksi aurinkoon! Ootan sitä reissua niin paljon, se on semmonen palkinto ittelle siitä et lukio on tullu suoritettua. Vaikka oikeesti ooon ollu ehkä maailman laiskin ihminen mitä lukemiseen tulee :D Kaikki muu on paljon mielenkiintoisempaa ku lukeminen. Mm. vaatekaappien siivous tai koneella istuminen.

    Eilen oli vähä vaikee päivä, eikä olo ollu mikään kummonen. Ahisti ihan hirveesti ja tuntu et ei vaan jaksa. Sit ku se olo iskee niskaan keskellä yötä, asiat tuntuu niin isoilta ja vaikeilta. Möyrin ja pyörin illalla monta tuntia, ku ei voinu vaan nukkua ja yritin saada ajatukset johonkin mukavaan ja kivaan. Eilen oli vaan niin lannistunu olo, semmonen et ois tehny mieli lyyä hanskat tiskiin ja luovuttaa.  Mut kummasti olo aina helpottaa, kunhan saa vaa nukuttua. Joskus ku tulee huono olo, yritän ittelleni toitottaa että huominen päivä on jo parempi. ja aina se huominen on edellistä helpompi päivä :) En mä haluu antaa periksi, en varmasti. Eikä joka päivä oo huono olo, vaan niitä hyviä päiviä on paljon enemmän kuin huonoja. Onneksi mulla ei oo olo ollu koskaan niin huono, että olisin vaan jääny kotiin murehtimaan :)

   Eilen kävelin yhen kirjakaupan ohi, ja siinä näyteikkunassa oli semmone kirja ku 17 000 syytä olla onnellinen. Pitäis käyä ostamassa se kirja muistuttamassa ittee, et niitä onnellisuuden syitä on ihan hirveesti. Välillä se meinaa unohtua. Ei muista, mistä kaikesta sais olla kiitollinen ja onnellinen. Joskus tuntuu, ettei mulla oo mitään syytä, miks mun pitäis jaksaa eteenpäin, mut onhan mulla. Ihan hirveen monta syytä: perhe, ihanat ja rakkaat sisarukset, kaverit, ystävät... Vaikka ittestä tuntuu, että ois helpompaa vaan luovuttaa, pittää saada ittensä kuntoon tärkeitten ihmisten takia. Ne toivoo, että mä paranen :)

  


  

 

naiset,naiset

Ihanaa naistenpäivää ihanille naisille!

Kuva täältä

  Mun mielestä ainaki täällä Suomessa vauhkotaan ihan turhaan siitä, et naisten ja miesten välillä vallitsee EPÄTASA-ARVO. Mä en oo koskaan kokenu et oisin jotenki alempiarvoinen vaan sen takia, et oon sattunu syntymään naiseksi ja saanut näin korkeemman älykkyysosamäärän ja loogisen ajatuksenjuoksun hehhe. Eli mä en oo mikään feministi, ja sovinistivitsit on oikeesti välillä aika hauskoja :D ( siis kunhan niitä ei pamauta ilmoille JUST sillon ku sattuu olemaan tietty aika kuukaudesta, silloin tulee nyrkistä....)

   Täällä Suomessa asiat on naistenki näkökulmasta nii hyvi, että ei kyllä oo valittamista. Jossain päin maailmaa naiset ei saa lähtä kotoaan ilman miespuolista seuraa, ja jossain taas on ihan ookoo hakata vaimojaan ihan muuten vain. Jossain naiset ei saa ajaa autoa, jossain ne joutuu kulkemaan varpaisiin asti peitettyinä ( tää ei oo ihan näi mustavalkosta: uskonnollisten syiden takia tuokin on ihan ookoo homma, mut jos sitä käytetään alistamisen välineenä, niin sitten ei.) ja jossain taas alaikäisiä tyttöjä pakkonaitetaan reilusti vanhemmille ukoille. Meillä siis on täällä asiat hyvin.
Mua ei ainakaan äippä tai iskä aio vaihtaa kameleihin ( toivottavasti) eikä mun odoteta olevan koko loppuelämää hellan edessä ja osaavan tehä pullataikinaa vaikka silmät kiinni ja kädet sidottuina. Mun ei tartte pukeutua esiliinaan tai vaaleanpunaiseen ihan sen takia että oon tyttö.  

   Joskus kyllä menee hermot siihen, et itte on just sitä naissukupuolta edustava. Tuntuu, että miesten elämä on niiiiiin paljon helpompaa! Niitten ei tartte käydä ku puol vuotta rämpimässä metiköissä, karjaista pari kertaa " kyllä herra kenraali" ja juosta sinne minne käsketään ja sitten kaikki velvollisuudet on suoritettu. Naisten sentäs pitää kärvistellä joka kuukausi suklaahimossa ja maha mutkalla biologisten ihmeellisyyksien takia. Niin tuskaa!!! Ja sen kipeän mahan ja selän lisäksi kaikki mahollinen ärsyttää ja ottaa päähän. Yritä siinä sitten olla ihana ja kiva. Ei onnistu :D

   Miesten ei koskaan myöskään tartte kestää niitä odottomattomia herkkyyspuuskia, jolloin kaikki itkettää ja elämä on niii hirveen vaikeeta :D Joskus murisin iskälle, et ois paljon helpompi olla mies, ku niillä ei oo tunteita ollenkaan :D Itte ainaski oon nii tunteellinen, että vähempi tunteellisuus kyllä riittäis. No on niillä varmaan, mut ei ne silti naisista mitään ymmärrä. Ja niillä on välillä nii hidas ajatuksenjuoksu, eikä ne vaan ymmärrä yhtään mitään!!! Iskän ekat kommentit oli ku äippä oli käyny kampaajalla: " Onpa sulla lättänät hiukset" Sitten ku yritettiin vähän valaista, ettei naisille saa KOSKAAN sanoa että sillä on lättänät hiukset, se ei tajunnu ollenkaan. :D
 Miesten päähän ei mahu muutenkaan ku yks ajatus kerralla. Se tekis elämästä jo aika helppoa, miehillä tuskin on sitä ongelmaa et ajatuksia kulkee päässä miljoona, ja sellasella kyydillä ettei ittekään pysy niiden perässä..

  
" Japanilaiset tiedemiehet ovat tehneet valtaisan tieteellisen läpimurron. He ovat kehittäneet kameran, jossa on niin suuri suljinnopeus, että sillä saa kuvattua naisen suu kiinni."

 Hekoheko :D


 

 
 

kultainen vanhuus

Huomenta!

   Mukavaa hiihtolomaa lomalaisille, nauttikaa auringosta ( lumisateesta), ottakaa rennosti ja pitäkää hauskaa. ( terveisin hieman katkeroitunut abi, jonka lomasuunnitelmiin kuuluu lukeminen.)

   Mä oon kärsiny kohta vuoden ikäkriisistä, joka ei vaan ota loppuakseen :D Mä oon kohta eläny yhen viidesosan elämästä, jos siis 100-vuotiaaksi täällä porskutellaan, enkä oo saanu juuri mitään aikaan niiden kahenkymmenen vuoden aikana. Suurimmat saavutukset on vielä tekemättä, mut sen oon jo oppinu et miehiä ei vaan voi ymmärtää, vaikka kuinka yrittää. Siinä valaistumista kerrakseen. Musta tuntuu, et oon kohta ihan hirveen vanha, kokoon kuivahtanu kurppa. Kakskyt vuotta! Pitäis muka olla kauheen aikuinen ja tietää tulevaisuudensuunnitelmat. Aikuiseks mä en tosiaankaan itteeni tunne, ja tulevaisuudensuunnitelmat on vaan haaveasteella. Ja seuraavan kymmenen vuoden aikana pitäis tapahtua: ammatti pitäis jollain konstilla saada, pitäis asettua aloilleen ja mahollisesti pamauttaa naimisiin. Pelottavaa......  Musta on yhtäkkiä tullu niin vanha että joka paikkaa kolottaa ja päästä löytyy ihan varmasti harmaita hiuksia.

Sarjakuva täältä

Välillä sitä leikkii ajatuksella, että saispa edes kerran kurkistaa tulevaisuuteen. Ois kivaa jos pääsis kelaamalla eteenpäin, vähän samaan etukäteistietoa, minkäslainen harmaapää musta sitten viidenkymmenen vuoden päästä kuoriutuu. Oonko mä herttainen satujen isoäiti, joka istuu kiikkutuolissa ja kutoo monikymmenpäiselle lapsenlapsi-laumalle joululahjaksi villasukkia? ( Tätä epäilen, mulla ei pysy kädessä neulepuikot, enkä omista kiikkutuolia.) Vai tuleeko musta se jokaisen rappukäytävän tietotoimisto, joka kurkkii vaikka postiluukusta kiikareilla, omistaa kymmenen kissaa ja joka on se jokaisen painajaisnaapuri? Entäs sitten vanhuus ylinuorekkaana prätkämummona? Vai miten olis supermenevä, tukka putkella kipittävä mummu, joka aiheuttaa terminaaleissa harmaita hiuksia nuoremmille kanssamatkustajille? Vai tuleeks musta semmonen leopardikuosissa kulkeva puumamummo, joka vikittelee nuoria poikia? Oishan se mukava tietää :D

Sarjakuva täältä

     Musta vanhukset on äärimmäisen ihailtavia ihmisiä. Niillä on elämänkokemusta ja sellasta viisautta, mitä mulla ei vielä oo. Mutta on sellasiakin vanhuksia, joille multa ei ropise myötätuntopisteitä. Ottaa päähän, kun jotkut mummot on kattonu etuoikeudekseen jyrätä nuorempien ja vetreempien yli rollaattorilla. Tottakai vanhuksille annetaan tietä ja autetaan, mutta ei niidenkään tartte varoittamatta jyrätä sillä rollalla niskaan :D Sitten on kans niitä vanhuksia, jotka vihaa nuorisoa ja alaleuka jauhaa, kuinka rappiolla nykyajan nuoret on. Joskus tuntuu, ettei vanhemmilla ihmisillä oo niitä käytöstapoja, joita jokaiselta kansalaiselta odotetaan. Mutta melkein kaikki vanhukset on ihania, maailman parhaita on ne mummut ja papat jotka istahtaa bussissa viereen ja alkaa porisee! :)

  Mutta kaitpa se on niin, että jokaisen pitäisi ottaa tavoitteeksi elää semmoisen elämän, että siitä riittää kerrottavaa pellavapäille. Ja että vanhana sitten vois istahtaa iltapäiväkahville kiikkutuoliin, potkasta pikkasen vauhtia ja huokaista: " Kyllä mie oon hyvän elämän eläny!"

-

Heissan!

  Voi että ootte hienoja ihmisiä!!! :) Tuli ittellä niin helpottunut fiilis, kun sain kirjoitetuksi tuon edellisen päivityksen. ja teidän kommentit oli ihania, kiitos niistä!<3

  Mun lukuloma on alkanu kyllä sellaisella tehokkuudella, et teidän kaikkien pitäis olla mulle hirveen kade mun ahkeruudesta. Oon iltasin viritelly herätyskellon pirisemään siinä kasin aikaan, mutta aamulla oon painellu torkutusnappia niin kauan, et kello on ollu reippaasti yli kymmenen ennen ko oon jaksanu kömpiä ylös. Tehokkaana tyttönä tein myös ittelleni tiukan lukujärjestyksen sitä varten ettei vaan mee lukuloma rentoiluksi. En oo vielä kertaakaan noudattanu sitä. Sen mukaan mun pitäis istua kirjojen ääressä aamu kaheksasta ilta neljään. Ei kiitos, en mä vaan pysty tähän :D Mua vetää paljon enemmän puoleensa tietokone ja jääkaappi ku ruottin kielioppikirjat tai matikanlaskut.
Mutta huomenna mä otan itteeni korvista kiinni ja pakotan itteni koululle.. Viistoista yli seittemän, voi että oon reipas!

  
   Jotenki nyt vaan ku ei oo koulua eikä paljon muitakaan velvollisuuksia, tuntuu et aikaa on entistä vähemmän :D Mä yritin äipälle sanoa, et mun pitää varmaan nyt luopua siitä "suuresta" panoksesta kotitöihin kun ne vie mun aikaa nii hirveen "paljon" :D Äiti mulkas mua sen verran tuimasti, että vissiin ei tuo kauppa oikein tuottanu tulosta. Mähän oon niinku melkein orjan asemassa kotona, kun vanhimpana tyvärenä pitää näyttää emännänotteita. No ei vaiskaan, ei oikeesti voi sanoa et mä liikaa taloutta pyörittäisin :D
Mähän syksyllä suunnittelin jo lukulomaa et oon aamut töissä, luen illalla ja kasvatan lihaksia salilla tai rääkkään jalkoja joka päivä salilla. Mulla oli hieno visio siitä, että käytän kaiken ajan hyödyksi, saan tehtyä kaiken ajallaan ja kaiken lisäksi vielä ehin olla sosiaalinenkin. Hahah.
Lukulomalla mun suurin saavutus on ollu neljän tunnin istunto kirjastossa ja kolmen ruotsinsanan opettelu. Oon viikonloput ollu vaan kotona, pyörinyt kavereilla tai käyny ryllä. En oo liikkunu oulua kauemmaksi, mutta silti tuntuu et elämä on ollu ihanan täyttä :) Silleen just sopivasti täyttä. Ja parasta on se, etten oo yhtään ressannu. En ainakaan kovin paljon. Ressaaminen on ihan yliarvostettua.

 Siitä viime postauksesta vielä. Ooon hirveen kiitollinen teille kaikille, jotka jaksoitte sen lukea.:)  Toivottavasti se pisti joitain miettimään ja anto vähän toivoa niille, joilla on vähän vaikeempaa. Multa vaati kyllä aika paljon rohkeutta kirjoittaa se postaus, mutta uskalsinpa sittenkin ü

 Käytiin perjantai-iltana ystävän kanssa pitkällä lenkillä, ja juteltiin, että kuinka onnellisia me ollaan. Ei tartte itte huolehtia huomisesta, kun tietää, että ne asiat on ennalta määrätty ja kaikki kyllä aikanaan järjestyy. Juteltiin siitä, että miten hädän tullessa tukeutuu sellaisiin ihmisiin, joihin luottaa,ja että kuinka tärkeitä ystävät on. Pitäis vaan joka päivä jostain kaivaa sitä luottamusta ja uskoa, että kyllä meistä huolta pidetään. Me ollaan onnellisia, kun meidän ei tartte pelätä mitään, ei huomista eikä tulevaa.
Oikeestaan mä oon nyt kiitollinen siitä, että mun elämä ei oo menny silleen kuin oisin halunnu. Ettei mulle oo annettu kaikkee sitä, mitä oon toivonut, vaan annettu niitä vähän vaikeampia asioitakin. Jotenki sitä on oppinu olemaan nöyrä. Ja kaikesta kyllä selviää, kunhan ei vaan anna periksi. Mä tiedän, että tämän jälkeen mä kyllä selviän mistä vain! :)

 Yhdelle ystävälle mä tänään tekstasin, etten oo ansainnu kaikkia niitä ihania ihmisiä mun elämään. Mutta niin kai se on, että niitä ystäviä annetaan silloin, kun niitä itte vähiten ansaitsis? Että silloin annetaan niitä ihmisiä, joille voi puhua ja jotka jaksaa kuunnella?

   " Joskus elämän on mentävä rikki,
että osaisi taas kunnioittaa ehjää elämää.
Joskus on herättävä sateiseen aamuun,
jotta voisi taas herätä auringon säteisiin.
Elämä muistuttaa meitä hyvistä hetkistä
antamalla välillä myös huonoja hetkiä.

  Vaikka olisit rikki,älä pelkää.
Rikottu rakastaa hellemmin.
Rikottu huomaa herkemmin.
Rikottu tuntee syvemmin.
Rikottu rakentuu vahvemmin.
Ehjimmät meistä on tehty sirpaleista."

    En tiedä kenen kirjoittama runo tuo on, mut nuo sanat kyllä riipasee syvältä...
Menipä taas vähä tunteelliseks tää postaus :D Mun mielessä on tuhat ja miljoona asiaa, niin saatte välillä kestää tämmöstä tunteilua.;)

paniikista

Heippa!



Kuva lainattu täältä

 Mä oon miettiny kauan, että voinko jakaa teidän kans yhen vähän vaikeamman jutun. Ensin ajattelin, etten halua siitä kirjottaa, mutta pikku hiljaa mulle on tullut semmonen olo, et haluun käsitellä sen asian ihan kunnolla. Tämä ei oo sitten mikään yritys hakea huomiota ja sääliä, vaan ajattelin kirjoittaa tämän siks, että toivon siitä olevan apua, jos joku on ollut samanlaisessa tilanteessa kuin minä :)

  Mulle elämä ei aina oo näyttäytyny valoisana, vaan muutamaan viime vuoteen on mahtunu paljon sellaisia hetkiä, jotka on enemmän saanu niitä harmaita sävyjä. "Sairastuin" loppusyksystä paniikkihäiriöön, ja vasta sillon tajusin, et oon ollu masentunu jo pitemmän aikaa.  Tällä hetkellä kaikki on hyvin, ja vaikein aika selätetty. Oon saanu apua, ja olo on niin paljon parempi kuin ennen :)  Oon tällä hetkellä aika kiitollinenkin siitä, et mulle tuli tuo paniikkihäiriö. Sen myötä oon tajunnu niin paljon uutta ittestäni ja ymmärtäny hoitaa itteni kuntoon. Eli oikeesti tosi hyvä juttu, et mun kohdalle tuli tämä! :) Jokaisesta asiasta pitäis aina kaivaa se myönteinenkin puoli... Joskus kun oli paha olla ja ahisti, aattelin, et tästä ei ainakaan enää huonommaks voi asiat mennä, ettei tää ainakaan tästä paskemmaksi muutu. Suunta on vaan ylöspäin! Uskokaa vaan, se ajatus vähä piristi :D

  Olin mä jo pitkään miettiny, et miks oon aina nii hirveen väsyny ja alakuloinen, mut olin jotenki aatellu, et se on semmosta ohimenevää. Mä oon ihan hirveen huono puhumaan omista tunteista, enkä oikeestaan kertonu siitä pahasta olosta kenellekään. En uskaltanut, enkä tienny, miten siitä vois puhua. Enkä mä halunnu huolestuttaa ketään, en halunnu aiheuttaa perheelle tai kavereille huolta. Pidin kaiken mieltä painavan sisälläni, ja sitten ne asiat vaan kasvoi kasvamistaan, kun niitä ei kenellekään kertonut. Mä olin vaan niin tyhmä, etten hakenu ajoissa apua, vaan oma kroppa alko sitte noitten paniikkikohtausten avulla kertomaan mulle, että nyt mulla ei kaikki oo ihan kunnossa.

   Ekan paniikkikohtauksen sain sopivasti ennen enkun kirjotuksia. Olin yön päivystyksessä, käväsin kotona nukkumassa pari tuntia ja menin kirjotuksiin. Sen jälkeen niitä kohtauksia on tullu aina silloin tällöin, välillä lievempiä, välillä vähän rajumpia. Paniikkikohtauksessahan ei oo kyse mistään vakavasta, vaikka se näyttääki aika kamalalta ja pelottavalta. Se on vaan elimistön pelkoreaktio, ei sen kummallisempaa. Vaikka eihä se mikään mukava tunne oo: tuntuu, et kuolee kohta, pelkää jotain mitä itte ei edes ymmärrä ja tuntuu, että tukehtuu. Sen kohtauksen aikana alan hengittää kauheen nopeasti, sillä tuntuu, et ei vaan saa henkeä. Sit ku on vähän aikaa hengittäny pinnallisesti ja nopeasti, alan hyperventiloimaan eli jalat ja kädet alkaa "kouristelemaan". Kohtaus mennee sillä ohi, et hengittellee paperipussiin ja yrittää vaan rauhottua. Aina se ei onnistu kovin nopeesti ja helposti, vaan kohtaus saattaa venyä aika pitkäksikki, ja joskus oon tarttenu karskien ambulanssimiehien apua :D

    Sitä pahaa oloa, joka joskus vyöryy päälle, on aika vaikeeta kuvailla muille. Se ahistus on niin mustaa, että joskus oon aatellut, etten jaksa enää yhtään. Mutta silti aina tuli eteen hyviä päiviä, ja jaksoi uskoo siihen, et kyllä mä selviin sittenkin. Että kyllä eteen tulee vielä sellaisia aikoja, jolloin ei ahista, vaan oon iloinen. Se aika on nyt tosi lähellä  :) Ja lääkärin sanat mulle " kyllä sä selviät tästä, aivan varmasti" piristi tosi paljon. Vähitellen alkoi tuntua, ettei tämä ookkaan niin hirvee juttu. Asiat vois olla niin paljon huonomminkin. Aloin miettiä paljon asioita ja käsittelemään niitä. Puhumaan ja kirjoittamaan. Joskus selailin vanhoja päiväkirjoja, ja olin jo pari vuotta sitten kirjottanut, että " mä kyllä tappelen tätä pahaa oloa vastaan vaikka kynsin ja hampain, enkä aio antaa periksi". Liikkuminen auttoi tosi paljon, ja auttaa vieläkin. Huomasin, että mun ympärillä on äärimmäisen vahva tukiverkko, ja on paljon ihmisiä, jotka toivoo, että mulla on hyvä olla ja asiat kunnossa.

  Aluksi mua pelotti kertoa paniikkihäiriöstä kenellekään. Pelkäsin, et muut alkaa pitää mua jonain hulluna. Kerroin mun läheisimmille ystäville, ja ne otti mun jutun kyllä hirveen ihanasti vastaan. Ei ne mua hulluna pitäny, vaan oli tukena ja auttoi :) Oon niin onnellinen että mulla on sellasia ystäviä, että voin sanoo niille, jos jossain tulee huono olo, ja tiiän että se kohtaus on tulossa. Eikä ne siitä pelästy, on vaan rauhallisia ja auttaa. Voin puhua niiden kanssa mun olosta, ja ne kuuntelee. Oon hirveen kiitollinen kaikista mulle annetuista ystävistä<3
Mun paniikkihäiriö on saanu aikaan sen, että mun välit äitiin ja isään on parantunu aivan hirveesti. On hirveen tärkeä juttu, et vanhemmat on sellaisia ihmisiä, joille voi kertoa, jos on paha olo. Ja ne rakastaa mua niin paljon, että haluaa auttaa :) Meistä on tullut nyt tosi läheisiä, ja oon siitä onnellinen. Tiiän, että voin jokaisessa elämäntilanteessa soittaa äitille tai isälle, ja ne on valmiita auttamaan. Oon niille niin kiitollinen, että sitten jos ne joskus viettää vanhoja päiviään vanhainkodissa, ramppaan niitten luona vaikka joka päivä. En jätä niitä vanhoina yksin, vaan sillon on mun vuoro pitää huolta ja auttaa :)

Tämän ahistuksen ja paniikin myötä oon opetellu puhumaan ja olemaan kiltti itelleni. Ennen väsytin itteeni ihan turhaan tekemällä hirveesti töitä ja lupautumalla töihin, vaikka väsytti ja oli huono olo. Joskus viikot meni siinä, että olin arkiviikon koulussa ja viikonloput töissä. Vaadin itteltäni liikaa, enkä ollu koskaan tyytyväinen itteeni. Välillä menin suoraan koulusta töihin ja illalla olin niin poikki, että lysähin vaan sänkyyn. Mun työ oli aika raskasta, henkisesti ja fyysisesti. Paras päätös pitkään aikaan oli se, että soitin työnantajalle ja selitin mun tilanteen. Sovittiin, että soittelen sitten itte työvuorojen perään kunhan jaksan. :)
  Haluaisin vaan sanoa kaikille, että puhukaa jos teillä on paha olo. Hakekaa apua, älkääkä ikinä jääkö miettimään vaikeita asioita yksin. Teillä on ympärillä ihmisiä, jotka välittää teistä niin paljon, että haluaa auttaa. Mua on helpottanu myös se, ettei masennus ja ahistus oo mitään outoja asiota. Yllättävän monella ihmisellä on samanlaisia kokemuksia kun mulla. Me ei olla yksin minkään asian kanssa. Mua on auttanut myös se, että oon yrittäny keskittyä kaikkeen hyvään, mitä mun elämässä on. Oon huomannu, et oon sittenkin aika onnellinen ja mun elämässä on paljon hyviä asioita. Mulla on ihana perhe ja ihanat vanhemmat, tärkeitä ystäviä, pärjään koulussa, mulla on mahollisuus tehä töitä..... Oikeesti niitä hyviä asioita löytyy yllättävän paljon, vaikka tuntuiskin, että elämä on yhtä paskaa.

Ikinä ei saa antaa periksi, vaan pittää löytää ittestään tahtoa ja rohkeutta. Mä en aio luovuttaa. Tiiän, ettei ahituksesta ja paniikista yhtäkkiä parannu, vaan se vaatii paljon omaa tahtoa ja uskoa. Sitä mulla löytyy tällä hetkellä, ja nyt asiat alkaa olla parempaan suuntaan. Tiiän, että tämä tulee varmaan vaikuttamaan muhun koko loppuelämän ajan, mutta tämäkin on vaan osa elämää. Niitä elämän vähän vaikeempia asioita, joita tulee kyllä jokaiselle eteen. Tällä hetkellä mulla on luottavainen ja onnellinen olo. Elämä hymyilee, ja luotan siihen, että mun asiat järjestyy sitten ajallaan. Kaikella on tarkoitus, myös niillä vaikeimmilla asioilla! :)

 Tulipa tästä pitkä sepustus, toivottavasti jaksoitte lukea loppuun asti! :) Nyt mun pitäis istuttaa itteni kirjojen ääreen...